Käyttävätkö merivartijat saamaansa paikkatietoa etsiessään sinua?

6.12.2000

Taimensyksy oli ollut tavallisuudesta poikkeava eli loistava. Veneeseen oli sen kuluessa nostettu yli 50 kalaa. Niinpä päätimme Anan kanssa lähteä merelle itsenäisyypäivää juhlistamaan. Tuulen suunta lounaasta oli paras mahdollinen ajatellen taimenenkalastusta. Alla oli pari kovatuulista päivää ennen merelle lähtöä, joten aallokko tulisi kokemuksen mukaan olemaan kohtalaisen suuri. Tuulen voimakkuus oli aamulla 6-7 metriä sekunnissa, mutta sen oli ennustettu nousevan jopa 12 metriin. Kun kyseessä on syyskalastus ja päivän pituus rajoittaa kalastusta, olimme aikaisin liikkeellä. Kelistä saattoi syksyn aiemman kokemuksen perusteella jopa haistaa taimenen hajun.

Veneen vesillelaskun jälkeen lähdimme kiireesti perkaamaan tuttuja ottipaikkoja. Allokkoa oli, mutta tuuli vielä mahdollisti heitot muuallekin kuin suoraan myötäiseen. Heitimme paikkoja läpi ilman tärppejä, joka tuntui olevan vain ajan kysymys. Saavuimme niemenkärkeen, josta vasemmalle on pitkä kivikko. Valitsin heittämisen kannalta strategisen paikan. Käänsin perän tuuleen, vaihteen pakille ja pyöräytin rattia niin, että pysyisimme suurinpiirtein paikallaan. Aloimme lingota syöttejämme.

Tuulen takia pidin pelastautumispukuni huppua päässä. Hupussa on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta myös huonoja. Huonoimmasta päästä on kuulon huonontuminen. Paljon aikaa veneessä vietäneenä sinulle tulee veneesi liikkeisiin perstuntuma. Ikään kuin kuudes aisti. Huomasin jotakin poikkeavaa. Kone oli sammunut! Ryntäsin käynnistämään sitä. Myöhästä. Olimme ajelehtineet pari veneenmittaa eteenpäin, jossa ranta alkaa mataloitua. Samalla saapui turmaksemme paljon tavallista suurempi aalto, joka murtui allamme. Lähdimme surffiin sen harjalla kohti kivikkoa, jonka keskelle ajauduimme. Sain koneen käymään ja nosti potkuria vähän ylöspäin. Juuri kun keulamme oli kääntynyt tuuleen, saapui edellisen aallon veli ja iski päällemme. Vielä toinen. Veneessämme oli puoleen sääreen vettä. Kone sammui, mutta sain sen heti uudelleen käyntiin. Veneen kolistellessa kiviin sain sen ohjattua noin sata metria karikosta ulos, kunnes moottori teki taas tenän.

Tässä tein virheen, jossa menetimme 30 metriä matkaa. Ihmettelin veneen käyttäytymistä vaikka ankkuri olisi pitänyt laskea heti. Aallot olivat muutaman kerran aiemminkin lyöneet veneeseen sisään, joten minulla oli tuntuma, miten vene silloin käyttäytyy. Nyt vene tuntui erityisen raskaalta. Otaksuin sen ja karilla kuulemani kolinan perusteella meidän saaneemme reijän kylkeen. Ajattelin sen perusteella uimareissun olevan lähellä. Kurkistin laitoja, reikiä ei näkynyt. Pistin pilssipumpun päälle. Sieltä alkoi tulla vettä putken täydeltä. Käynnistin konetta pari kertaa uudestaan. Se jaksoi käydä tyhjäkäynnillä, mutta kun laitoin vaihteen päälle se sammui. Katselin ympärilleni. Aallokko ja tuuli olivat työntämässä meitä suoraan kohti niemenkärkeä. Matkaa oli n 60-70 metriä Päätimme laskea ankkurin välittömästi. Veneessämme oli ankkuri sijoitettu omaan boxiinsa veneen perään, moottorin viereen. Sen laskeminen kettinkeineen sujui hetkessä. Anan päätti ryhtyä ihmisjouistimeksi pitäen köyttä kädessään, jotta aina suuren aallon iskiessä veneeseen hän voisi joustaa, jotta se ei irrottaisi ankkuria pohjasta. Laskimme lähes koko köyden ulos. Ana puuhatessa köyden parissa itse käynnistelin konetta huonolla menestyksellä. Kävi hetken ja sammui.

Koska ankkuriboksimme on takana oli veneemme perä nyt tuulta kohti. Tiesimme tämän olevan huono tilanne, allokon ja tuulen aiheuttaman suuremman paineen takia. Ankkuri piti hetken ja irtosi sitten taas. Useita kertoja. Vitsit kävivät vähiin.

Olin useasti ajanut kärjen ohi kaikuluotain päällä ja tiesin, että noin 20 metriä kärjen ulkopuolella pohja laskee jyrkästi niin syvälle, että köyttä täytyisi olla ulkona ainakin 150 metriä (7x vedensyvyys), jotta se varmasti pitäisi. Meillä ei ollut sellaista etäisyyttä kalliosta. Vaikka olisi ollut, niin ankkuriköyden pituus ei olisi riittänyt.

“Pitää, pitää, irtosi”, huusi Ana. Katselin ympärilleni ja mietin mitä otan mukaani jos lähtö tulee. Samanaikaisesti pilssipumppu tyhjensi välipohjasta vettä, mutta tuskallisen hitaasti. Taas ankkuri piti hetken ja irtosi taas. Aloimme lähestyä kalliota. Muutama metri enää. “Pitää, irtosi, PITÄÄ” Nyt tai ei koskaan. Metri lisää niin vene on tuhon oma ja me olemme uimassa. Pidätän hengitystäni. Liikun varovaisesti, yrittäen joustaa veneen alla murtuvien aaltojen tahdissa, jotta en kuormittaisi ankkuria.

Tarkkailen tilannetta hetken. Mietin. Ana ehdottaa veneen kääntämistä keula kohti tuulta ja aallokkoa. Vene pitäisi kääntää, jotta vastus pienenisi. Veneessämme on kuitenkin vielä niin paljon vettä, että riski ankkurin irtoamiselle olisi ilmeinen. Päätämme odottaa hetkeä, jolloin pilssipumppu on saanut välipohjan tyhjäksi. Kun vesi poistuu välipohjasta, niin veneen kohotessa poistuu se myös itsetyhjentyvästä tilasta. Anan toimiessa joustimena aloin valmistella veneen kääntämistä. Vavat alas. Esteet pois tieltä.

Kului kymmenisen pitkää minuuttia. Veneen eläminen aallokossa tuntui kevyemmältä, tutulta. Oli selvää, että pohjassakaan ei ollut reikää. Vihdoin pilssipumppu alkoi suihkuttaa katkonaista suihkua merkkinä välipohjan tyhjentymisestä. Nyt myös itsetyhjenevä tila oli kuiva. Mietin vielä kerran kääntämisen riskejä. Olemme niin kiinni kalliossa, eräänlaisessa taskussa, että joutuisimme lyhentämään köyttä, jotta kääntö olisi ylipäätään mahdollista. Lyhyempi köysi, huonompi pito. Veneen ollessa poikittain kohti merenkäyntiä se kuormittaisi ankkuri paljon nykyistä enemmän. Päätimme ottaa riskin.

Veneen kääntö sujui kommeluksitta. Nyt kun keula oli kohti aaltoja ratsasti vene paremmin aaltojen läpi. Olimme kuitenkin niin lähellä kalliota, että veneen perä alkoi tapailla kalliota kolisten siihen muutaman kerran. Otin veneen kyljestä keksin ja pidin sillä venettä irti kivestä. Lyhensimme hieman köyttä. Nyt tilanne tuntui olevan jotenkin hallussa. Antin yhä joustaessa köyden mukana otin koneen moottorikopan pois. En huomannut siellä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Käynnistin muutaman kerran. Kone kävi hetken ja sammui. Sitten se ei enää käynnistynyt. Oli selvää, että tarvitsimme hinausapua.

Otin käsipuhelimeni esiin ja soitin valmiiksi ohjelmoimaani numeroon Meripelastukseen (02041000). Sain yhteyden ja kerroin sijaintini kartalta. ”Emäsalo, Kasauddenin kärki, kummelin kohdalla, muutama metri rannasta”. Veneessäni on myös satelliittinavigaattori (Garmin 45 xl), joka oli päällä. Annoin myös aluksemme koordinaatit kolmen desimaalin tarkkuudella. Pyrin antamaan sijainnin selkeästi ja rauhallisesti. Keskus vahvisti saaneensa antamani tiedot ylös.

Sateen ja pärskeiden aiheuttaman kosteuden takia käsipuhelimeni menetti yhdeyden tukiasemaan pian hätäpuhelun jälkeen.

Tunsin tehteeni sen minkä tilanteessa voi tehdä. Otin kamerani esiin vesitiiviistä laukusta ja kuvasin jälkipolville Anan köysitalkoissa sekä otin kuvat veneen perästä kohti karia.

Noin 30-40 minuutin odottelun ja veneen pelastuskamppailun jälkeen näimme merivartioston Tiiskeri veneen. Veneen lähestyessä ilmettelimme sen kurssia, joka näytti johtavan meistä reilusti ohi. Vene ohittikin meidät eteläpuolelta n. 300-400 metrin päästä. Vene näytti häipyvän horisonttiin. Lainasin Anan käsipuhelinta ja otin uudestaan yhteyttä meripelastukseen. Kerroin uudelleen sijaintini ja koordinaattini. Keskus kertoi Merivartioston veneen yrittäneen soittaa käsipuhelimeeni. Muutaman minuutin kuluttua vene kääntyi suuntaamme ja saapui ottaen meidät hinaukseen, hinaten meidät Slattervikenin yleiseen laituriin.

Helpottuneena pelastautumisestamme en kysellyt sen kummempia vartijoilta saavuttuamme laituriin. Annoimme tietomme heille. Tapauksen tiimoilta mieltäni kuitenkin jäi askarruttamaan muutama asia. Pari päivää sen jälkeen otin yhteyttä merivartioston johtoon ja kysyin sähköpostitse mm. seuraavia kysymyksiä

1. 1. Miksi Merivartioston vene ajoi ohisemme, vaikka olin antanut tarkat koordinaatit, sekä sijainnin karttalehdellä?
2. 2. Olinko ilmoittanut koordinaattini väärin?
3. 3. Oliko keskus kirjannut ne ylös.
4. 4. Jos oli niin viestittikö hän ne eteenpäin?
5. 5. Jos koordinaattit olivat oikein, käytettiinkö niitä veneeni paikantamisessa?
6. 6. Käytetäänkö koordinaatteja pelastusoperaatiossa?
7. 7. Turvaudutaanko pelastusoperaatioissa ja paikanmäärityksessä yleensä GSM-puhelimiin?

Noin viikko viestini lähettämisen jälkeen minua oli yritetty tavoittaa käsipuhelimesta ja siihen oli jätetty viesti, jossa minua kehoitettiin ottamaan yhteyttä Suomenlahden merivartiostoon. Soitin annettuun numeroon. Mieshenkilö vastasi. Esittelin itseni ja kerroin asiani. Hän välittömästi kysyi, haluanko tehdä julkisen kantelun. Ihmettelin kysymystä ja vastasin haluavani vain saada vastaukset esittämiini kysymyksiin. Minut yhdistettiin pääjehulle Petteri Leppäselle. Leppäsen vastaukset olivat uskomattomia

Hän vastasi selkeästi vain kysymykseen 6, käytetäänkö koordinaatteja pelastusoperaatiossa. Vastaus kuului, että GPS paikannusta ei käytetä kun veneellä etsitään venettä. Helikopterietsinnöissä koordinaatit ovat käytössä.

Toinen kysymys johon sain osittaisen vastauksen, oli kysymys 1. Miksi Merivartioston vene ajoi ohitsemme, vaikka olin antanut tarkat koordinaatit, sekä sijainnin karttalehdellä? Vastaus kuulu, että vene oli havainnut toisen veneen ajaen sitä kohti (oli parin mailin päässä meistä), jonka vartijat olivat havainneet. Pomo kertoi myös kuinka “vaikeata on kiikaroida keinuvasta veneestä, sisältä hytistä, kun ikkunat ovat huurussa.”

Kun kysyin syytä koordinaattien käyttämättömyyteen hän vastasi mm. “Pelastava vene ei yleensä pysty lähestymään pelastettavia karien, saarien tai muiden esteiden takia suoraan. Pelastettavat ajelehtivat, joten koordinaatit eivät pidä paikkaansa”

Summa summarum, mitä tästä opimme?

Oma apu, paras apu. On tehtävä kaikkensa, jotta ei tarvitse turvautua viranomaisten ammattitaidottomaan apuun. Kaiken tämän luettuasi mieti tarkkaan kun seuraavan kerran valitset uutta moottoria ja venettä..